El Gansosta alkaa taival nousta. Vuoret ovat jo jalkojesi alla. Vihreää ja sinistä ja kanervan väriä ja keltaista ja valkoista. Nousu on liuskekiveä. On oltava varovainen mihin astuu.
Maisema muistuttaa Suomen Lappia jos ei katso liian lähelle, koska tammimetsiä siellä ei ainakaan nykyään ole. Mutta kanervan sukulaisilta maata peittävät valkokukkaiset ja violetit kasvit vaikuttavat.
Tammikukkulan aitauksessa laidunsi hevosia. Aìtaus oli täynnä ristejä ja ruusuja ja sydämiä.
Ketä me kannamme mukanamme? Mitä kärsimyksiä me kiinnitämme tammimetsän aitaan ja jätämme kivinä kiville? Ota ristisi ja käy. Risti on myös kohtaaminen. Eikö meidän ristimme ja kärsimyksemme synny pitkälti kohtaamisissa tai kohtaamattomuuksissa?
Ketä me kannamme mukanamme? Ketkä meissä ovat aina läsnä, tavalla tai toisella?
Minulla on mukanani neljä vaatetta, jotka jotenkin liittyvät äitiini, Tuulikki Lehmusvuoreen. Vanhan raakasilkkipuseron olen saanut häneltä vuosia sitten. Se oli jo menossa roskiin, kun kaivoin sen mukaan viime vuonna. Ja parempaa matkapuseroa saa hakea. Se on virttynyt, mukava, lämmin ja viileä. Uudelle reissulle se pääsi vähän paikattuna. Hiihtovillapaidan pakkasin mukaan, koska se oli kevyin vaihtoehto. Vanhat käsineet ovat tarttuneet mukaan jollain kotimatkalla. Ja hihaton silkkipuseronikin taitaa olla Tuulikin antama.
Rakkaita, rakkaita me kannamme mukanamme. Ystäviä, rakastettuja, vanhempia, kohdattuja. Joiden kanssa tiet ovat risteytyneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti