Pyhiinvaellusreitit Santiagoon risteilevät pitkin Espanjaa ja Ranskaa. Camino del Norten virallistamista alkamaan Saksasta uutisoitiin ollessamme matkalla.
Suomessa Jaakontieksi on merkitty ja vahvistettu Jaakontien ystävien aloitteesta taival Rymättylästä Turkuun. Sen pituus on noin viisikymmentä kilometriä. Tänä vuonna on tarkoitus vahvistaa koko vanha Hämeen Härkätie Turusta Hämeenlinnaan caminoksi.
Suuri Savontie on keskiajan tieyhteyksistä se neljäs: Suuri Rantatie vei Turusta Viipuriin, Hämeen Härkätie Turusta Hämeenlinnaan ja Ylinen Viipurintie Hämeenlinnasta Viipuriin. Suuri Savontie kulki Hämeenlinnasta Savonlinnaan ja vahvistui poluista kärry- ja ratsutieksi Olavinlinnan syntymisen aikaan noin 1470-luvulla. Sen linjaus oli melko pitkälle nykyisen viitostien kaltainen. Mikkelistä eli Otavasta ja Sairilasta tie jatkui Remojärvelle, sieltä Maivalaan ja Juvalle. Sekä Piikkilän kartano että Partalan kuninkaankartano ovat toimineet keskikievareina. Tie jatkui Härkälän, Parkumäen ja Kallislahden kautta Olavinlinnaan.
Suurta Savontietä on jäljellä Juvalla alkuperäisessä olomuodossaan Piikkilänharjulta kirkonkylälle yli puoli kilometriä. Sen tulisi olla osa Pyhää Jaakontietä.
Matkalaiset ovat palanneet. Mutta vasta nyt alkavat tavarat olla paikoillaan, pestyinä ja palautettuina. Mieli on vielä jossain matkalla. Unessa kuljen Rue Preguntoiroa kohti Last Stampia.
Vaellus on siirtynyt kirjallisuuteen. Ensimmäisen kotipäivän palauttajana toimi Toni Morrisonin Armolahja. Nyt luen Dostojevskin Karamazovien veljeksiä.
Tämä on caminopäiväkirjan viimeinen blogikirjoitus. Mutta blogi jatkuu harvakseltaan kirjallisina tai muina taide-elämyshavaintoina.
Buen Camino!
PS. Pyhät Polut ry järjestää pyhiinvalluksia Itä-Suomessa.
torstai 18. kesäkuuta 2015
perjantai 12. kesäkuuta 2015
Nippukahleet
Liki 10 tunnin yöjyskytys junalla
lopulta Madeiraan sai yllättävät kahleet. Päivin tuolin mekanismia
retusoitiin kourallisella nippusitojia. Polvitaipeeseen siis hänellekin
rutinaa, totesi Sirpa kuvatessaan.
Matkamuisto
Anekirjat saatuamme annoimme
katukuvaajan ikuistaa kaksikkomme Guitianillaan. Minä-Sirpa ikuistin
kuvaajan ynnä Päivin pyöriskeltyämme kymmenkunta minuuttia valokuvan
kehittymisen odottelussa.
torstai 11. kesäkuuta 2015
Nautintoja
Litteä
valkoinen kivi mustan servetin päällä. Sushi-baarin taikaa. Taustalla
kestävämpää taidetta. Sirpan silmäys tarjoilijaan.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2015
Aurinko, tähdet ja kuu
Putkahdimme ulos Madridin Metrosta Puerta del Solilla eli aurinkoportilla helleaamuun. Ensimmäinen havainto oli kahvila La Rodilla. Eli polvi. Ja seuraavana kenkäkauppa Maryspaz. Mutta löydäpä hyvät kengät yli 50-vuotiaalle suomalaiselle naiselle!
Illaksi etsiydyimme teatteriin. Paikka oli nimeltään Matador ja muistutti meidän Frenckelliä. Siellä oli näyttelyitä, luentosaleja - kirjasto-alan tapaamimen juuri meneillään - ja Fernando Arrabalille omistettu teatterisali. Ja samaisen espanjalaisen näytelmäkirjailijan uutuusnäytelmän onnistuimme siellä näkemään. Pingouines oli nimeltään tämän luovan ja aktiivisen 82-vuotiaan teos.
Esitykseen hupsahti pyhiinvaellukselta kuin assosiaatoiden pallomereen. Cervantesin teoksia mukaileva ja peilaava teos oli tehty naisäänille ja sen esittivät naisnäyttelijät. He kaasuttivat lavalle haarniskoissa skoottereillaan, joiden sarvet olivat pukkeja ja härkiä ja hevosia. Maailmanpuu, tammi, seisoi keskellä lavaa ja sen latvuksessa heijastuivat lehvistöt, taivas ja tähdet. Don Quijote kirjoitti sulkakynällään lattiaan ennusteitaan, ilmestyi välillä kristuksena tai ainakin odotettuna oikeana poikana. Puu hajoaa voimalinjaksi, nykyajan tuulimyllyksi ja naiset, suku, ottaa toisistaan mittaa. A la Luna. Kuuhun. Jollain tavalla. Elektronisesti. Internetisti.
Lavalla tanssitaan Viva la Espajaa ironisesti ja karnevalistisesti. Siellä käväisevät myös elävät kukot ja kanat, tosin vain häkissä. Ja välillä ritarimme vaikuttavat pyhiinvaeltajilta.
Olimme pyörryksissä esityksestä. Kun olisi vielä ymmärtänyt tekstinkin! Mutta vaikuttava esitys oli näinkin. Suomennoksen lukisimme molemmat mielellämme. Pyhiinvaelluksemmme päättyi siis sufilaiseen pyörivään tanssiin ja maailman emergiavirtojen hakemiseen. Melko yllättävää! Esityksestä löytyy sekä pätkiä you tubesta että arvio mm. Arrabalin omilta sivuilta.
Esitys oli Teatro Españolin ja sen oli ohjannut teatterinjohtaja Juan Carlos Perez de la Fuente. Hän oli myös tilannut teoksen Arrabalilta Don Quijoten toisen osan 400-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Kirjailija oli myös ollut esityksen ohjaajan assistenttina.
Yöllä Madridissa satoi. Puolikuu näkyi vain illasuussa. Mutta tihkusateessa oli hieno kävellä Hostelliin parturikadulle.
PS. Ohessa linkki Carmen Sigüenzan arviointiin esiytksestä, ranskaksi. Siitä käy ilmi, että Pinguines tarkoittaa lesboyhteisöä ja naiset esitysessä ovat kaikki jonkinlaisia pyhiinvaeltajia, seikkailijoita tai vaeltajia.
Arvio
Illaksi etsiydyimme teatteriin. Paikka oli nimeltään Matador ja muistutti meidän Frenckelliä. Siellä oli näyttelyitä, luentosaleja - kirjasto-alan tapaamimen juuri meneillään - ja Fernando Arrabalille omistettu teatterisali. Ja samaisen espanjalaisen näytelmäkirjailijan uutuusnäytelmän onnistuimme siellä näkemään. Pingouines oli nimeltään tämän luovan ja aktiivisen 82-vuotiaan teos.
Esitykseen hupsahti pyhiinvaellukselta kuin assosiaatoiden pallomereen. Cervantesin teoksia mukaileva ja peilaava teos oli tehty naisäänille ja sen esittivät naisnäyttelijät. He kaasuttivat lavalle haarniskoissa skoottereillaan, joiden sarvet olivat pukkeja ja härkiä ja hevosia. Maailmanpuu, tammi, seisoi keskellä lavaa ja sen latvuksessa heijastuivat lehvistöt, taivas ja tähdet. Don Quijote kirjoitti sulkakynällään lattiaan ennusteitaan, ilmestyi välillä kristuksena tai ainakin odotettuna oikeana poikana. Puu hajoaa voimalinjaksi, nykyajan tuulimyllyksi ja naiset, suku, ottaa toisistaan mittaa. A la Luna. Kuuhun. Jollain tavalla. Elektronisesti. Internetisti.
Lavalla tanssitaan Viva la Espajaa ironisesti ja karnevalistisesti. Siellä käväisevät myös elävät kukot ja kanat, tosin vain häkissä. Ja välillä ritarimme vaikuttavat pyhiinvaeltajilta.
Olimme pyörryksissä esityksestä. Kun olisi vielä ymmärtänyt tekstinkin! Mutta vaikuttava esitys oli näinkin. Suomennoksen lukisimme molemmat mielellämme. Pyhiinvaelluksemmme päättyi siis sufilaiseen pyörivään tanssiin ja maailman emergiavirtojen hakemiseen. Melko yllättävää! Esityksestä löytyy sekä pätkiä you tubesta että arvio mm. Arrabalin omilta sivuilta.
Esitys oli Teatro Españolin ja sen oli ohjannut teatterinjohtaja Juan Carlos Perez de la Fuente. Hän oli myös tilannut teoksen Arrabalilta Don Quijoten toisen osan 400-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Kirjailija oli myös ollut esityksen ohjaajan assistenttina.
Yöllä Madridissa satoi. Puolikuu näkyi vain illasuussa. Mutta tihkusateessa oli hieno kävellä Hostelliin parturikadulle.
PS. Ohessa linkki Carmen Sigüenzan arviointiin esiytksestä, ranskaksi. Siitä käy ilmi, että Pinguines tarkoittaa lesboyhteisöä ja naiset esitysessä ovat kaikki jonkinlaisia pyhiinvaeltajia, seikkailijoita tai vaeltajia.
Arvio
tiistai 9. kesäkuuta 2015
Nippusiteitä ja kortteja syöviä automaatteja
Hellepäivän illan pienestä tuulesta Santiagon asemalla nautti.
Junavaunussa ensimmäisen yllätyksen tuotti tuoli. Sen lepoautomatiikka romautti minut tyylikkäästi yli ja jämähti niille sijoilleen. Hihitimme puoli vaunullista sille pitkän aikaa. Minusta se ei haitannut. Nukuin oikein makeasti puolitoista tuntia jalat vastapäisellä tuolilla.
Mutta vaunu alkoi täyttyä ja konduktööri tarttui asiaan. Hän kutsui paikalle nuoremman kollegan. Tämä asiantuntija oli selvästi aiemminkin suorittanut kyseisiä korjaustehtäviä. Hän tarttui rivakasti tuoliin molemmin käsin ja revähdytti penkin paikoilleen. Seuraavaksi hän poistui ja palasi takaisin sievoinen nippusidekuhilas mukanaan. Sitten tämä nuorempi asiantuntija rakensi tuoliin uuden lepomekaniikan noin kymmenellä nippusiteellä. Tapahtumaa ei kunnon neuvosto- tai siirtomaahenkeen saanut kuvata vaan sen kielsivät sekä vanhempi konduktööri että nippusidemies.
Yöjunan Madridiin kruunasi se, että Renfen mielestä helteisen päivän yönä on vaunussa pidettävä patterit tulikuumana.
Sunnuntaiaamun lähtörauhan Palas de Reistä pari viikkoa sitten turmeli tehokkaasti pankkiautomaatti joka söi luottokorttini. Please wait. Ja seuraava tapahtuma koneella oli eri nappien painamisen jälkeen: syötä kortti.
Seuraavan tunnin ajan soittelin ympäri maailmaa ja yritin selvittää asiaa. Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Saanko korttini jotenkin takaisin? Oletan että soitin johonkin Mumbaihin ja ties mihin Amsterdamiin. Espanjan omaan palvelunumeroon selvittyäni puhelimeen vastannut henkilö alkoi olla samalla aaltopituudella. Hän puhui sekä espanjaa että englantia, ymmärsi missä olen ja mitä on tapahtunut. Hän sanoi yksiselitteisesti että mitään ei ole tehtävissä. Kortti pitää mitätöidä.
Seuraavaksi soitin kotimaiseen pankkikortin sulkunumeroon. Ja mikä onni oli saada puhua suomea ja tulla ymmärretyksi kahdessa minuutissa.
Onnekseni olen ollut reissussa ystävän kanssa. Luotto on lähellä.
Junavaunussa ensimmäisen yllätyksen tuotti tuoli. Sen lepoautomatiikka romautti minut tyylikkäästi yli ja jämähti niille sijoilleen. Hihitimme puoli vaunullista sille pitkän aikaa. Minusta se ei haitannut. Nukuin oikein makeasti puolitoista tuntia jalat vastapäisellä tuolilla.
Mutta vaunu alkoi täyttyä ja konduktööri tarttui asiaan. Hän kutsui paikalle nuoremman kollegan. Tämä asiantuntija oli selvästi aiemminkin suorittanut kyseisiä korjaustehtäviä. Hän tarttui rivakasti tuoliin molemmin käsin ja revähdytti penkin paikoilleen. Seuraavaksi hän poistui ja palasi takaisin sievoinen nippusidekuhilas mukanaan. Sitten tämä nuorempi asiantuntija rakensi tuoliin uuden lepomekaniikan noin kymmenellä nippusiteellä. Tapahtumaa ei kunnon neuvosto- tai siirtomaahenkeen saanut kuvata vaan sen kielsivät sekä vanhempi konduktööri että nippusidemies.
Yöjunan Madridiin kruunasi se, että Renfen mielestä helteisen päivän yönä on vaunussa pidettävä patterit tulikuumana.
Sunnuntaiaamun lähtörauhan Palas de Reistä pari viikkoa sitten turmeli tehokkaasti pankkiautomaatti joka söi luottokorttini. Please wait. Ja seuraava tapahtuma koneella oli eri nappien painamisen jälkeen: syötä kortti.
Seuraavan tunnin ajan soittelin ympäri maailmaa ja yritin selvittää asiaa. Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Saanko korttini jotenkin takaisin? Oletan että soitin johonkin Mumbaihin ja ties mihin Amsterdamiin. Espanjan omaan palvelunumeroon selvittyäni puhelimeen vastannut henkilö alkoi olla samalla aaltopituudella. Hän puhui sekä espanjaa että englantia, ymmärsi missä olen ja mitä on tapahtunut. Hän sanoi yksiselitteisesti että mitään ei ole tehtävissä. Kortti pitää mitätöidä.
Seuraavaksi soitin kotimaiseen pankkikortin sulkunumeroon. Ja mikä onni oli saada puhua suomea ja tulla ymmärretyksi kahdessa minuutissa.
Onnekseni olen ollut reissussa ystävän kanssa. Luotto on lähellä.
maanantai 8. kesäkuuta 2015
Sunnuntaisin vapaa pääsy
Meitä lähti Fisterrasta aamulla runsas bussillinen. Olimme Santiagossa melkein tunnissa. Joka tapauksessa ensimmäinen bussi tuli suoraan valtateitä Santiagon bussiasemalle kiertämättä rannikon pikkukaupunkien kautta.
Olimme sunnuntaiaamun rauhassa kaupungissa vähän yhdentoista jälkeen. Suunnistimme karttojemme kanssa suoraan kukkulan ja puistojen kautta etnografiseen museoon. Etnografisen museon vieressä oli nykytaiteen museo ja nautimme senkin parin sushi-palan jälkeen.
Calician kansatieteellinen museo Museo do Pobo Galego Conveto de Sto Domingo de Bonavassa oli aarre. Löysimme sieltä myllyjen ja horreoiden eli maissinkuivausrakennusten pohjapiirroksia ja kattorakennelmien konstruktioita. Puhumattakaan että vanhat työtavoista, perheen ja kylän rakenteesta ja vuodenkierrosta kertovat valokuvat olivat tosi hienoja. Ja sokerina pohjalla oli kaksi valokuvanäyttelyä: toinen retrospektiivi Dionisio Tasenden Caliciassa ottamista valokuvista ja toinen nykykuvaajien kansatieteellisiä kuvia.
Viereinen nykytaiteen museo, Centro Galego de Arte Contemporanea, yllätti. Siellä oli kaksi hyvin vaikuttavaa näyttelyä. Manuel Vilariñon työt menivät aivan suoraan jonkin suojakalvon läpi Emily Dickinsonin runojen kera: ...This is Sun's objective, and Finland of the Year (Poem 1696). Ja alakerran elokuvamystikko Val de Omar oli kuvannut ainakin yhden Buñuelin elokuvan. Näyttely päättyi kuin pölyttyneeseen elokuvastudioon vuosikymmenten takaa. Museon kolmas näyttely oli otos nykyvalokuvaajien töitä.
Pikamajoittumisen jälkeen kiiruhdimme vielä kaupungin kulttuurikeskukseen, Gaiaan. Ja vaikka Pyhiinvaelluksen syntyä ja historiaa esittävä näyttely olikin hyvä ja hienosti tehty, niin itse tila, paikka ja sen sijainti herättivät kriittisiä kysymyksiä. Miksi kulttuurikeskus on vuorella kaukana kaupugista? Miksi se on massiivinen rakennusten rykelmä tosi laajalla alueella? Miksi alueen viitoitus on olematon ja tulija eksyy ensi metreillä? Minkälaista kulttuurikäsitystä osoittaa neliökilometrit tyhjää tilaa keskellä ei mitään? Alueen arkkitehtuuri mukailee ja myötäilee niin maiseman muotoja kuin vanhojen rakennusten olemusta, mutta tekee sen kuin pantheonin rakentaja. Tai tekisi mieleni käyttää sanaa euroopanomistaja, valloittaja, patriarkka.
Mutta kaikkiin kolmeen paikkaan oli sunnuntaisin vapaa pääsy. Mitä suurta ylellisyyttä! Kulttuurionnea! Kiitos Santiago de Compostela, Calicia ja Furoopan Unioni.
Olimme sunnuntaiaamun rauhassa kaupungissa vähän yhdentoista jälkeen. Suunnistimme karttojemme kanssa suoraan kukkulan ja puistojen kautta etnografiseen museoon. Etnografisen museon vieressä oli nykytaiteen museo ja nautimme senkin parin sushi-palan jälkeen.
Calician kansatieteellinen museo Museo do Pobo Galego Conveto de Sto Domingo de Bonavassa oli aarre. Löysimme sieltä myllyjen ja horreoiden eli maissinkuivausrakennusten pohjapiirroksia ja kattorakennelmien konstruktioita. Puhumattakaan että vanhat työtavoista, perheen ja kylän rakenteesta ja vuodenkierrosta kertovat valokuvat olivat tosi hienoja. Ja sokerina pohjalla oli kaksi valokuvanäyttelyä: toinen retrospektiivi Dionisio Tasenden Caliciassa ottamista valokuvista ja toinen nykykuvaajien kansatieteellisiä kuvia.
Viereinen nykytaiteen museo, Centro Galego de Arte Contemporanea, yllätti. Siellä oli kaksi hyvin vaikuttavaa näyttelyä. Manuel Vilariñon työt menivät aivan suoraan jonkin suojakalvon läpi Emily Dickinsonin runojen kera: ...This is Sun's objective, and Finland of the Year (Poem 1696). Ja alakerran elokuvamystikko Val de Omar oli kuvannut ainakin yhden Buñuelin elokuvan. Näyttely päättyi kuin pölyttyneeseen elokuvastudioon vuosikymmenten takaa. Museon kolmas näyttely oli otos nykyvalokuvaajien töitä.
Pikamajoittumisen jälkeen kiiruhdimme vielä kaupungin kulttuurikeskukseen, Gaiaan. Ja vaikka Pyhiinvaelluksen syntyä ja historiaa esittävä näyttely olikin hyvä ja hienosti tehty, niin itse tila, paikka ja sen sijainti herättivät kriittisiä kysymyksiä. Miksi kulttuurikeskus on vuorella kaukana kaupugista? Miksi se on massiivinen rakennusten rykelmä tosi laajalla alueella? Miksi alueen viitoitus on olematon ja tulija eksyy ensi metreillä? Minkälaista kulttuurikäsitystä osoittaa neliökilometrit tyhjää tilaa keskellä ei mitään? Alueen arkkitehtuuri mukailee ja myötäilee niin maiseman muotoja kuin vanhojen rakennusten olemusta, mutta tekee sen kuin pantheonin rakentaja. Tai tekisi mieleni käyttää sanaa euroopanomistaja, valloittaja, patriarkka.
Mutta kaikkiin kolmeen paikkaan oli sunnuntaisin vapaa pääsy. Mitä suurta ylellisyyttä! Kulttuurionnea! Kiitos Santiago de Compostela, Calicia ja Furoopan Unioni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)