Hellepäivän illan pienestä tuulesta Santiagon asemalla nautti.
Junavaunussa ensimmäisen yllätyksen tuotti tuoli. Sen lepoautomatiikka romautti minut tyylikkäästi yli ja jämähti niille sijoilleen. Hihitimme puoli vaunullista sille pitkän aikaa. Minusta se ei haitannut. Nukuin oikein makeasti puolitoista tuntia jalat vastapäisellä tuolilla.
Mutta vaunu alkoi täyttyä ja konduktööri tarttui asiaan. Hän kutsui paikalle nuoremman kollegan. Tämä asiantuntija oli selvästi aiemminkin suorittanut kyseisiä korjaustehtäviä. Hän tarttui rivakasti tuoliin molemmin käsin ja revähdytti penkin paikoilleen. Seuraavaksi hän poistui ja palasi takaisin sievoinen nippusidekuhilas mukanaan. Sitten tämä nuorempi asiantuntija rakensi tuoliin uuden lepomekaniikan noin kymmenellä nippusiteellä. Tapahtumaa ei kunnon neuvosto- tai siirtomaahenkeen saanut kuvata vaan sen kielsivät sekä vanhempi konduktööri että nippusidemies.
Yöjunan Madridiin kruunasi se, että Renfen mielestä helteisen päivän yönä on vaunussa pidettävä patterit tulikuumana.
Sunnuntaiaamun lähtörauhan Palas de Reistä pari viikkoa sitten turmeli tehokkaasti pankkiautomaatti joka söi luottokorttini. Please wait. Ja seuraava tapahtuma koneella oli eri nappien painamisen jälkeen: syötä kortti.
Seuraavan tunnin ajan soittelin ympäri maailmaa ja yritin selvittää asiaa. Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Saanko korttini jotenkin takaisin? Oletan että soitin johonkin Mumbaihin ja ties mihin Amsterdamiin. Espanjan omaan palvelunumeroon selvittyäni puhelimeen vastannut henkilö alkoi olla samalla aaltopituudella. Hän puhui sekä espanjaa että englantia, ymmärsi missä olen ja mitä on tapahtunut. Hän sanoi yksiselitteisesti että mitään ei ole tehtävissä. Kortti pitää mitätöidä.
Seuraavaksi soitin kotimaiseen pankkikortin sulkunumeroon. Ja mikä onni oli saada puhua suomea ja tulla ymmärretyksi kahdessa minuutissa.
Onnekseni olen ollut reissussa ystävän kanssa. Luotto on lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti